Olemme perinteinen maaseutukansa. Tänä päivänä kuitenkin iso osa suomalaisista elää ”mettäläisenä” jokamiehenoikeudet takataskussaan nauttien HK:n lenkkiä ja Saarioisten puolukkapuuroa. Samaan aikaan ikkunasta avautuvat metsät hukkuvat sieniin ja marjoihin, joita kukaan ei kerää pois — paitsi thaimaalaiset.
Vielä 60 vuotta sitten suuri osa perheistä elivät eräänlaisessa omavaraismaataloudessa ja maaseudulla eläminen antoi mahdollisuuden hyödyntää laajemminkin metsien ruoka-aarteita. Sota-ja pula-aikana opittiin pakon edessä hyödyntämään kaikki ruoaksi kelpaava ja keksittiin korvikkeita vähemmän käytetyistä kasveista. Nykyään ei osata, ei viitsitä, ei uskalleta, ei kehdata.
Luonnon monimuotoisuuden arvostus on hukassa. Kaupunkilaistumisen, urakeskeisyyden ja einesruokien myötä on hävinnyt taito hyödyntää luonnon antimia. Tänä päivänä luonnon arvoja tuovat uudestaan esille koulutetut ympäristötietoiset nuoret aikuiset, eräänlaiset ekohipit.
Kun yhteistä kollektiivista hätää ei ole, turhuus ja täydellisyydentavoittelu korostuvat. Ruoassa tämä ilmenee mm. eriarvoisuutena ja tuhlauksena. Samaan aikaan kun köyhissä maissa kärsitään ruoan riittämättömyydestä, länsimaissa heitetään häpeilemättä epätäydellistä ruokaa hukkaan. Meille kelpaa vain paras ja kaunein.
Ranska on edelläkävijä ruokahävikin suhteen. Se määräsi lain, jonka mukaan supermarketit eivät saa tuottaa enää lainkaan ruokahukkaa. Kaikkien suurten supermarkettien on mm. ryhdyttävä yhteistyöhön jonkin hyväntekeväisyysjärjestön kanssa ruokalahjoitusten varmistamiseksi.
Ranskassa on oltu pioneerejä ruokahävikin suhteen aikaisemminkin. Paikallinen supermarkettiketju osti epätäydellisiä kasviksia ja hedelmiä tuottajilta ja myi ne edullisempaan hintaan. Suosio yllätti.
Mielestäni kuluttajia aliarvioidaan, kun sanotaan, että heille kelpaa vain täydellisen muotoinen, painoinen ja näköinen omena. Todellisuudessa epätäydellisiä hedelmiä ei myydä, koska pelätään, että kukaan ei enää osta täydellisiä kalliimmalla hinnalla!
Lähes jokaisessa kodissa bioroskis täyttyy suurimmaksi osaksi syötäväksi kelpaavasta ruoasta ja sen osista. Ruokahävikkiä on mielestäni myös se ruoka, mikä jää laiskuuden, saamattomuuden tai taitamattomuuden vuoksi metsiin ja puihin. Tilalle ostetaan mm. kalliita ja kaukaa ulkomailta tuotuja hedelmiä ja marjoja, ”gozeja” ja ”mulbereita”.
Suomessa ruokahävikin välttäminen, tuntemattomampien ruoan osien hyödyntäminen ja villiruoan kerääminen mielletään edelleen ennen kaikkea ekohifistelijöiden elämäntavaksi. Vanhentuvan ruoan hyödyntäminen eli ns. roskisdyykkaus koetaan eettisesti ja terveydellisesti epäilyttävänä, suorastaan pelottavana ilmiönä. Samoin villiruoan poimiminen metsistä ja niityiltä. Roskisdyykkaukselle löytyy myös sivistyneempi termi eli ruoan kierrättäminen. Ruokadyykkauksesta ja villiruoan keräämisestä on tullut hipsteritrendejä, jota ”normikansa” katsoo alta kulmien.
Ehkä mekin tarvitsisimme Ranskan tavoin lain määräämän pakotteen, jotta ruoan haaskaaminen koettaisiin viimein pahana ja ruoan kierrättäminen hyvänä ilmiönä. Kouluihin voitaisiin myös tuoda ihan uuden oppiaineen kotitalouden rinnalle: Lähiruoka ja luonnon hyödyntäminen — henkilökohtainen ruokaturva.
Ruoan arvostus tulisi nostaa jälleen sille tasolle, minne se kuuluukin – ylimmälle kaikesta.