LUONNOLLISESTI LÄHELTÄ

Ennen ruoka oli aina lähiruokaa. Usein myös luomua. Metsistä kerättiin sienet, marjat ja muu ruoaksi kelpaava. Vilja ja muut kasvikset viljeltiin läheisellä pellolla. Keinotekoisia lannotteita ja kasvintorjunta-aineita ei käytetty. Oltiin muutenkin pitkälle omavaraisia.

Ruoan hankkiminen, metsästys, kalastus, keräily ja maanviljely, olivat raskasta fyysistä työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Lisäksi sadon määrä ja laatu määrittivät pitkälle seuraavan vuoden ilot ja surut, työt, mahdollisuudet, häät, ristiäiset ja hautajaiset.

Naapurikateus kukoisti jo silloin ennen. Löytyy monia loitsuja ja taikoja, joilla pyrittiin takaamaan itselle hyvä ja joskus myös naapurille huono sato-onni.

”Jos haluaa viedä viljaonnen toisen pellolta omalleen, sen voi tehdä niin, että Mettumaarin yönä vedetään lakanaa yökasteessa toisen talon laihopellossa ja sitten väännetään siitä kaste omalle pellolle. Sillä tavalla voi viedä naapurilta viljaonnen.” (Vanha suomalainen uskomus)

Nykyisinkin naapurikateudesta kärsitään, mutta harvemmin ainakaan ruoan vuoksi. Ennen oli pulaa ja puutetta, nykyisin runsaudenpula. Kuitenkin helposti kaupoista ostettavissa oleva, tehotuotannolla viljelty ja teollisesti valmistettu ruoka saattaa arveluttaa. Ruoan alkuperä ja valmistustapa eivät ole tiedossa ja E-koodiviidakko pelottaa.

Tutulta maatilalta lähtöisin oleva lähiruoka on nosteessa. Raaka-aineiden alkuperä halutaan tietää ja tuntea. Etsitään tietä luonnonmukaisten perusasioiden ääreen, vaikka vielä vain harva on valmis itse työntämään saappaat jalkaan ja kädet lantaan.

”Koivujen alle mä pienen mökin laitoin ja kuusikosta oksia seiniks sille taitoin, mä vehnäistä ja voita sinne eineheksi vein, ja voi kuin oli hauska siellä aina ollaksein.” (Suomalainen kansanruno)

Lähi- ja luomuruoka eivät ole sama asia, vaikka ne usein kulkevatkin käsi kädessä ja tukevat toisiaan. Lähiruoan ruokaketju on lyhyt ja ruoka helposti jäljitettävää. Lähiruoka tukee myös alueensa työllisyyttä ja yrittäjyyttä.

Markettien luomuruoka puolestaan tuodaan edelleen usein esim. Saksan suurilta luomutiloilta. Kotimaisen luomun hinta nousee usein kaupoissa niin korkeaksi, että kuluttaja ei ole valmis maksamaan sitä.

”Oi poimikaamme , oi poimikaamme nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!” (Eino Leino: Säkeistö runosta Oi poimikaamme)

Kesällä ja syksyllä jokaisella ”jokamiehellä” on mahdollisuus hankkia laadukasta lähiruokaa metsistä kaapit täyteen. Erilaiset ruokapiirit ovat puolestaan helppo keino hankkia viljeltyä ja jalostettua ruokaa suoraa tuottajalta. Tällöin ruokaketjun yksi lenkki jää välistä, tuottajan kasvot ovat tunnistettavissa ja kätöset käteltävissä. Asiakaspalaute ja tuotekehitysehdotukset niin ikää on mahdollista välittää suoraan tekijälle.

Pääkaupunkiseudulla vaikuttavat ainakin kaksi kumppanuusmaatalousyhteisöä (CSA = Community Supported Association): Oma Maa ja Herttoniemen ruokaosuuskunta. Lisäksi eri asuinalueiden omia Reko-ruokapiirejä (Reko = Rejäll Konsumption) on Helsingissäkin jo toista kymmentä.

Luotettava  ja tunnistettavissa oleva lähiruoka ei ole onneksemme enää vain maalla asuvan yksinoikeus.

OIKEAT RUOKAVALINNAT KEVENTÄVÄT MYÖS SYDÄNTÄ

Kesä ja syksy on kausi- ja lähiruoan kulta-aikaa Suomessa. Ensimmäiset kotimaiset parsat ja uudet perunat ovat jo kauppojen hyllyillä. Kohta tulevat nopeasti kasvavat salaatit, retiisi, pinaatti ja yrtit. Myöhemmin kesällä pääsemme nauttimaan ensimmäisistä marjoista, kaalista, avomaakurkusta, tomaatista ja kesäkurpitsasta. Syksyn lähestyessä saapuu myös juureskausi. Omenoista ja luumuista notkuvat puut hurmaavat, mutta teille tippuneet kypsät hedelmät suututtavat. Kurpitsaa ja lehtikaalta pääsee säilömään ensipakkasiin asti.

Lähiruoka käsitteenä on varsin epäselvä. Muutaman kymmenen kilometrin säteellä tuotettu ja jalostettu ruoka on lähiruokaa, samoin kotimainen liha verrattuna argentiinalaiseen tuontilihaan. Mutta isona maana välimatkamme ovat pitkät. Virossa tuotettu liha voi kilometrien perusteella olla helsinkiläiselle kuluttajalle enemmän lähiruokaa kuin lappilainen poronliha. Lähiruoka ei myöskään ole aina se ympäristöystävällisin vaihtoehto. Talvella Suomessa kasvihuoneessa kasvatettu lähikurkku on kuluttanut niin paljon energiaa, että on ekologisempaa valita espanjalainen vaihtoehto.

Moni ei varmaankaan tiedä, että maatalous on yksi maailman suurimmista kasvihuonekaasujen aiheuttajista. Ruoantuotanto muodostaa yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin liikenne. Yksi suurimmista kasvihuonepäästöjen aiheuttajista on viaton ja suloinen, joillekin jopa pyhä eläin, nimittäin lehmä. Märehtijät tuottavat ihmakehään valtavat määrät metaania, joka on erittäin tehokas kasvihuonekaasu.

Kasvisruoan suosiminen on monella tapaa hyödyllistä: se on terveellistä, eläinystävällistä ja elokogista. Kasviproteiinin suosiminen eläinproteiinin, erityisesti naudanlihan, sijasta vähentää kasvihuonepäästöjä huomattavasti. Lisäksi viljelysmaa riittää paremmin tuottamaan tarvittavan ruoan kasvavan ruoantuotannon paineessa. Kuluttajalle kasviproteiini on myös eläinproteiinia edullisempaa.

Suomi on kuuluisa ruisleivästään, mutta kolmannes leipärukiista tuodaan silti maahamme ulkomailta. Ympäristöystävällisesti tuotetun kotimaisen kasvisruoan suosiminen vähentää paitsi hiilidioksidipäästöjä myös tukee maataloutta ja ruokamme omavaraisuutta sekä huoltovarmuutta kriisitilanteiden varalta. Se työllistää ja tuo vaurautta kuoleviin maaseutukyliin. Hyville elintarvikeinnovaatioille ja tuotteille löytyy varmasti myös kysyntäämaamme rajojen ulkopuolelta.

Ympäristövastuulliset ruokahankinnat ovat jokaiselle mahdollisia arkivalintoja. Pienillä teoilla saadaan pikkuhiljaa käännettyä ruokalaivan suuntaa merelle ja rahalaivan suuntaa kotiin päin. Suuret kauppaketjut ovat jo aloittaneet oman kampanjoinnin suomalaisen ruoan puolesta. On arvioitu, että jos jokainen ostaisi 5 eurolla lisää suomalaisia elintarvikkeita kuukaudessa, luotaisiin 5000 uutta työpaikkaa. Määrä tuntuu huikealta, mutta uskon, että pitemmällä tähtäimellä kerrannaisvaíkutus on vielä suurempi.

Kotimaisen lähellä tuotetun luomu- sekä kasvisruoan suosiminen keventää paitsi puntarilla, myös sydäntä, kukkaroa ja ymräristön kuormitusta.

LONTOO ON VEGE- JA LÄHIRUOKAILIJAN MESTA

Kuka sanoikaan, että brittien ruokavalion perusta on chips tai fish and chips. Ei ainakaan Lontoossa! Lontoon kadut ovat täynnä toinen toistaan hienompia ja huokuttevampia pikkuruisia kahviloita ja ravintoloita, jotka tarjoilevat laajan valikoiman herkullisia ja monipuolisia kasvisruokia. Seasonal food tuntuu olevan päivän trendi ja sana, joten asiakkaan ei tarvitse pelätä joutuvansa tyytymään mauttomista puolivalmisteista kyhättyihin annoksiin. Koska kilpailu asiakkaista on kova, on ruoan taso sen mukaista: mielikuvituksellista, monipuolista ja tietenkin itse valmistettua.

Mutta ensin kannattaa suunnata keskellä Lontoota, ikivanhojen tiilirakennelmien syvennyksessä, sijaitsevalle Borough Marketille (London Bridge-metroasema), josta löytyy pientuottajien erikoisuuksia eri puolilta maailmaa. Paikka huokuu historiaa, sillä samalla paikalla on tehty kauppaa aina 1200-luvulta lähtien. Maistiaisia löytyy joka kiskalta. Kroatialaista tryffelioliiviöljyä ja sienipateeta, jamaikalaisella reseptillä valmistettuja maustekastikkeita ja marinadeja sekä sveitsiläisiä ja ranskalaisia juustoja. Eka kertaa elämässäni ostin välipalaksi 100 g italialaista luomuparmesaania – oli niin sairaan pehmeän herkullisen umamia että ei parempaa! Borough Markettiin kannattaa saapua ajoissa. Vaikka torin virallinen aukioloaika on päivittäin klo 17 saakka, ainakin arkisin useimmat kauppiaat sulkevat puljunsa jo ennen klo 16.

Lontoon lähiruoka tulee puolestaan tutuksi Farmers Marketissa, joita löytyy eri päivinä eri puolilta kaupunkia. Itse löysin ranskalaistyyppisten kahviloiden täyttämän ja varsin kalliin oloisen Marylebone High Streetin läheisyydessä olevan pienen ja nuhjuisen parkkipaikan, joka oli täyttynyt paikallisista maajusseista – nimenomaa oli täyttynyt! Saapuessani paikalle torin purku-urakka oli täydessä vauhdissa. Kannattaa siis katsoa torien paikat ja aukioloajat Farmers Marketin nettisivuilta ja saapua paikalle riittävän ajoissa. Kello 14 iltapäivällä on jo liian myöhäistä – se tuli harmikseni koettua.

Natural KitchenMutta tästä vastoinkäymisestä seurasi myös jotain hyvää, nimittäin eksyminen Marylebone High Streetillä sijaitsevaan Natural Kitcheniin (Bond Street tai Baker Street -metroasema). Kolmessa kerroksessa sijaitseva kestävän kehityksen periaatteita kannattava rustiikki ravintolakompleksi tarjosi jokaiselle jotakin: loputtomia salaattivaihtoehtoja, take-away-välipaloja ja marinoitua lihaa joko paikan päällä syötäväksi tai kotona valmistettavaksi. Kaikki ruoka valmistettiin salailematta asiakkaiden silmien edessä ja puheensorinaa säesti väliseinän takaa kuuluva lihanuijan naputus.

Lontoossa sadekin voi olla onnenpotku. Juoksimme paniikissa rankkasadetta pakoon ja sovimme, että menemme ruokailemaan ensimmäiseen siedettävän näköiseen paikkaan. Eksyimme pikkuriikkiseen ja maailman parhaaseen vege-thai-bufee-mestaan Shepherd´s Bush ja Shepherd´s Bush Market — metroasemien välillä.

Minikokoisen ravintolan bufeepöytä notkui lukemattomia salaattisekoituksia, lämpimiä ruokia ja jälkiruokia. Oli kaalta, ituja, porkkanaa, yrttejä, paprikaa, sipulia, noodelia, mustasilmäpavuista valmistettua vegekanaa, tofusta valmistettua vegelihaa, friteerattua tempehiä, friteerattua sesamleipää, kevätkääryleitä, hedelmiä ja kookos-tabiocavanukasta. Salaatteja ei oltu maustettu liikaa, joten raaka-aineiden omat aromit ja maut tulivat raikkaasti esiin. Kasvikset olivat täydellisiä! Väliin mietimme, oliko kasvisten täydellisesti onnistunut rapea kypsennys tehty pannulla vai hienoisella raakakypsennyksellä. Kokkeja ja tarjoilijoita oli enemmän kuin asiakaspöytiä ja ruokaa valmistettiin sitä mukaa lisää, kun se katosi asiakkaiden ahneisiin suihin. Ruokaa sai hakea lisää niin monta kertaa kuin jaksoi, ainoa rajoitus oli kahden tunnin ruokailuaika. Ja koko kahden tunnin lystin sai reilu 10 €:n hintaan, mikä on varsin edullista kalliissa Lontoossa. Voiko paremmin eksyä sadetta karkuun!

härkäpapufalafelsalaatti

Näin härkäpaputyyppinä oli ilo huomata, että useammassa paikassa tarjottiin härkäpapufalafelia eri muodoissa. Itse nautin herkullisen härkäpapufalafelhampurilaisen, mutta parin korttelin päässä falafel tarjottiin marinoidun kurkku-pinaatti-sipuli-salaatin seassa.

Jos liikuskelee Schoredich High Streetin liepeillä (Old Street-metroasema), kannattaa pistäytyä Urban Food Festillä, joka on meksikolaistyylinen rento katuruokaan keskittynyt snakarialue. Raflaava musiikki säestää taustalla ja seurueen jokainen jäsen voi valita ruokansa mieleisestään paikasta, pöytäpaikkoja ei ole eritelty kioskin mukaan. Alueelta löytyy mm. maailman parhaat kasvistacot (ainakin ystäväni mukaan) sekä katettu baari, jossa meininkejä puolilleyöhön saakka.

Mitä Lontoon reissusta jäi päälimmäisenä mieleen… Pitkät välimatkat ja loputtomat metrotunnelit. Ja järjettömän hyvät vegeruoat, joita tarjoillaan ihan joka kulmilla. Ehkä Jamie Oliver on siis saanut jotain aikaan visiossaan muuttaa englantilaiset ruokatottumukset terveellisemmäksi. Tai sitten englantilaiset ovat vaan viimein kylästyneet syömään munia, pekonia, papuja ja aina niitä samoja kalapottuja.

Ekohifistelyä vai paikallista ruokaturvaa

Olemme perinteinen maaseutukansa. Tänä päivänä kuitenkin iso osa suomalaisista elää ”mettäläisenä” jokamiehenoikeudet takataskussaan nauttien HK:n lenkkiä ja Saarioisten puolukkapuuroa. Samaan aikaan ikkunasta avautuvat metsät hukkuvat sieniin ja marjoihin, joita kukaan ei kerää pois — paitsi thaimaalaiset.

Vielä 60 vuotta sitten suuri osa perheistä elivät eräänlaisessa omavaraismaataloudessa ja maaseudulla eläminen antoi mahdollisuuden hyödyntää laajemminkin metsien ruoka-aarteita. Sota-ja pula-aikana opittiin pakon edessä hyödyntämään kaikki ruoaksi kelpaava ja keksittiin korvikkeita vähemmän käytetyistä kasveista. Nykyään ei osata, ei viitsitä, ei uskalleta, ei kehdata.

Luonnon monimuotoisuuden arvostus on hukassa.  Kaupunkilaistumisen, urakeskeisyyden ja einesruokien myötä on hävinnyt taito hyödyntää luonnon antimia. Tänä päivänä luonnon arvoja tuovat uudestaan esille koulutetut ympäristötietoiset nuoret aikuiset, eräänlaiset ekohipit.

Kun yhteistä kollektiivista hätää ei ole, turhuus ja täydellisyydentavoittelu korostuvat. Ruoassa tämä ilmenee mm. eriarvoisuutena ja tuhlauksena. Samaan aikaan kun köyhissä maissa kärsitään ruoan riittämättömyydestä, länsimaissa heitetään häpeilemättä epätäydellistä ruokaa hukkaan. Meille kelpaa vain paras ja kaunein.

Ranska on edelläkävijä ruokahävikin suhteen. Se määräsi lain, jonka mukaan supermarketit eivät saa tuottaa enää lainkaan ruokahukkaa. Kaikkien suurten supermarkettien on mm. ryhdyttävä yhteistyöhön jonkin hyväntekeväisyysjärjestön kanssa ruokalahjoitusten varmistamiseksi.

Ranskassa on oltu pioneerejä ruokahävikin suhteen aikaisemminkin. Paikallinen supermarkettiketju osti epätäydellisiä kasviksia ja hedelmiä tuottajilta ja myi ne edullisempaan hintaan. Suosio yllätti.

Mielestäni kuluttajia aliarvioidaan, kun sanotaan, että heille kelpaa vain täydellisen muotoinen, painoinen ja näköinen omena. Todellisuudessa epätäydellisiä hedelmiä ei myydä, koska pelätään, että kukaan ei enää osta täydellisiä kalliimmalla hinnalla!

Lähes jokaisessa kodissa bioroskis täyttyy suurimmaksi osaksi syötäväksi kelpaavasta ruoasta ja sen osista. Ruokahävikkiä on mielestäni myös se ruoka, mikä jää laiskuuden, saamattomuuden tai taitamattomuuden vuoksi metsiin ja puihin. Tilalle ostetaan mm. kalliita ja kaukaa ulkomailta tuotuja hedelmiä ja marjoja, ”gozeja” ja ”mulbereita”.

Suomessa ruokahävikin välttäminen, tuntemattomampien ruoan osien hyödyntäminen ja villiruoan kerääminen mielletään edelleen ennen kaikkea ekohifistelijöiden elämäntavaksi. Vanhentuvan ruoan hyödyntäminen eli ns. roskisdyykkaus koetaan eettisesti ja terveydellisesti epäilyttävänä, suorastaan pelottavana ilmiönä. Samoin villiruoan poimiminen metsistä ja niityiltä. Roskisdyykkaukselle löytyy myös sivistyneempi termi eli ruoan kierrättäminen. Ruokadyykkauksesta ja villiruoan keräämisestä on tullut hipsteritrendejä, jota ”normikansa” katsoo alta kulmien.

Ehkä mekin tarvitsisimme Ranskan tavoin lain määräämän pakotteen, jotta ruoan haaskaaminen koettaisiin viimein pahana ja ruoan kierrättäminen hyvänä ilmiönä. Kouluihin voitaisiin myös tuoda ihan uuden oppiaineen kotitalouden rinnalle: Lähiruoka ja luonnon hyödyntäminen — henkilökohtainen ruokaturva.

Ruoan arvostus tulisi nostaa jälleen sille tasolle, minne se kuuluukin – ylimmälle kaikesta.